Ensimmäiset sata vuotta
Kirjasta: AFK 1889-1989, Amatörfotografklubben i Helsingfors r.f., Helsinki 1989
Fotografi-amatööri kerho
Rouvat ja herrat, jotka haluavat liittyä suunnitteilla olevaan fotografi-amatööri kerhoon Helsingissä, saapunevat alustavaan kokoukseen, joka pidetään lauantaina helmikuun 23:na päivänä klo 6 i.p. Kleinehn Hotellissa.
(Hufvudstadsbladet 22.2.1889)
Yllä lainatun lehti-ilmoituksen perusteella Helsingin Kauppatorin laidalla sijaitsevaan Kleinehn hotelliin saapui 26 henkeä. Kokoonkutsujana toimi tunnettu kulttuuripersoonallisuus, vapaaherra Hugo af Schultén, Nya Pressenin toimittaja, Suomen Taideseuran sihteeri ja Svenska Teaternin hallituksen jäsen. Ja lisäksi innokas harrastajavalokuvaaja, erikoisuutenaan piilokuvaus.
Hugo af Schulténin johtamassa kokouksessa läsnäolijat olivat yhtä mieltä siitä, että olisi hyvä perustaa fotografi-amatöörien kerho joitakin kuukausia aikaisemmin perustetun tukholmalaisen Svenska Fotografiamatörföreningenin, sittemmin Fotografiska Föreningenin mallin mukaan.
Perustettiin toimikunta laatimaan yhdistykselle säännöt, jotka hyväksyttiin sen perustavassa kokouksessa 6. maaliskuuta, jolloin käyttöön otettiin ehdolla ollut nimi Fotografiamatörklubben i Helsingfors. Ensimmäisen hallituksen jäseniksi valittiin Hugo af Schultén, puheenjohtaja, maist. J.J. Sederholm, sihteeri, intendentti, taiteilija Th. Waenerberg, rahastonhoitaja, sekä kaupunginkamreeri Teodor Holmberg ja valokuvaaja Daniel Nyblin, varsinaisia jäseniä.
Hugo af Schultén anoi "nöyrimmin" Keisarillisen Senaatin lupaa perustaa Helsinkiin fotografi-amatööri kerho, jonka tarkoituksena oli herättää kiinnostusta valokuvaustaidetta kohtaan ja toimia sen edistämiseksi maassa.
Huhtikuun 11. päivänä 1889 annettiin seuraava päätös:
Keisarillinen Senaatti on itsellensä esittelyttänyt tämän nöyrimmän anomuksen muine asiaan kuuluvine kirjoineen ja katsoo hyväksi, ei vain sallia kysymyksessä olevan kerhon perustamisen, vaan myös hyväksyä ja vahvistaa noudatettavaksi ylle otetut säännöt. Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot.
Hänen Keisarillisen Majesteettinsa
Korkeassa Nimessä Hänen Suomen Senaattinsa.
Herrainklubi Kämpissä
"Kokouksen jälkeen alkoi vilkas illallinen, minkä aikana vallitsi mitä parahin tunnelma. Illanistujaiset venyivät aina aamutunneille puheiden seuratessa toinen toistaan."
(Kokousselostus 1899)
Fotografiamatörklubbenin toisessa varsinaisessa kokouksessa 16 toukokuuta 1889 Daniel Nyblin piti arvostetun esitelmän valokuvauksen kehityksestä. Oli kulunut 50 vuotta siitä kun Daguerren ja Niepcen keksimä dagerrotypia esiteltiin Ranskan tiede- ja taideakatemioille Pariisissa. Tämä tapahtui 19 elokuuta 1839, mitä pidetään valokuvauksen virallisena syntymäpäivänä, koska keksintö luovutettiin silloin yleiseen käyttöön. 1850-luvulla ilmestyivät muotokuvaajat, jotka itse preparoivat märkälevynsä, mutta vasta 20 vuotta myöhemmin, kun tieto Maddoxin keksimästä 50 kertaa valoherkimmästä kuivalevystä levisi maahamme, harrastelijat tarttuivat kameraan. 1880-luvulla negatiivit tulivat yhä valoherkemmiksi ja kamerat helppokäyttöisemmiksi. Ja vuonna 1888 syntyivät näppäilijät. Kodak lanseerasi ensimmäisen laatikkokameransa tutulla mainoslauseellaan: "Paina nappia - me teemme loput!"
Tätä kehitystä taiteellisesti suuntautuneet harrastajakuvaajat eivät katsoneet suopein silmin: "Onko tämä taikalause myötävaikuttanut valokuvauksen parantamiseen, sen edistämiseen tieteenä ja taidekäsityönä, taikka sen levittämiseen kuvausmenetelmänä havaintokyvyn terävöittämiseksi ja taidetajun kohentamiseksi? Ei todellakaan! Se ei ole kasvattanut fotografi-amatöörejä vaan luonut "näppäilijöitä", joita on leegio, sillä he ovat lukuisia. Näppäilijöitä, jotka painavat nappia ja näppäilevät aina ja kaikkialla, tuskin koskaan kysyen: miksi. Pahempina kuin sunnuntaimetsästäjät, jotka ampua paukuttavat kaikkea liikkuvaa, nämä näppäilijät suuntaavat kameransa irtaimeen, ja kiinteään, ja toteavat hämmästyneinä ja ylpeinä, että he todella ovat saaneet aikaan kuvia, useimmiten huonoja sellaisia, mutta näppäilijän silmissä aina erinomaisia, koska onhan hän ne itse ottanut." (Daniel Nyblin) Kunnianhimoisilla harrastajakuvaajilla oli siis aihetta perustaa oma yhdistyksensä huviksi ja hyödyksi.
Kokoukset pidettiin Kämpissä, ravintola Catanissa, Oopperakahvilassa tai Palokunnan talolla. Silloin kuten nytkin esitelmät, kuvien näyttäminen ja tekniset esittelyt kuuluivat ohjelmaan. Jo ensimmäisessä kokouksessa esitettiin kokonaista 300 harrastelijavalokuvaa ja vuosikokouksessa 30 lokakuuta 1889 esiteltiin laterna magica ja magnesiumvaloa käyttävä suurennusmenetelmä. Laterna magica, 9x9 cm:n diapositiiviprojektori, jonka Daniel Nyblin oli tilannut kerholle Amerikasta, toimi sähkölampun avulla. Se yksinkertaisti kuvien näyttämisen ja kilpailujen arvostelemista. Diakuvat, jotka jäivät kerhon omistukseen, muodostavat sen ainutlaatuisen kuva-arkiston rungon.
Väsymätön Daniel Nyblin veti kerhon koulutustoimintaa, jota järjestettiin sekä koululaisille että pidemmälle ehtineille harrastelijoille. Hän "avasi laboratorionsa ovet, esitteli jalopainomenetelmiä ja sai välillä tiedonhaluiset kuulijansa pois tolaltaan, kun hän pyysi heitä maistamaan mittalasista juomaa, joka sitten osoittautuikin aidoksi madeiraksi". (1902) Kokousten päätteeksi vietettiin usein iltaa yhdessä. Kun Kämp sulki, seurue siirtyi Handelsgilletiin, missä ylimääräistä tuntimaksua vastaan saatiin jatkaa yhdessäoloa pikkutunneille saakka.
Reellä ja höyrylaivalla
"Kun kaikki olivat saapuneet paikalle, ja olimme nauttineet kahvista ja aamubiljardista Arkadiassa, matka saattoi alkaa. Sää oli mitä ihanin, ehkäpä hieman viileänpuoleinen, mutta kangistumiselta vältyttiin kun osanottajat silloin tällöin juoksivat jonkin matkaa ajopelinen perässä. Raitiovaunuyhtiö oli huomaavaisesti varustanut reet vällyillä ja vilteillä, joita olikin tukuttain".
(24.11.1904)
Fotografiamatörklubbenin ensimmäisessä vuosikertomuksessa sihteeri toteaa, että "johtokunnan ajatuksena on, että ensi vuoden ohjelmaan pitäisi ottaa yhteiset retket maalla ja merellä, jotka samalla kun ne virkistävät ovat myös omiaan tutustuttamaan kerhon jäsenet toisiinsa." Kuvausmatkoista tuli, ja ne ovat edelleen, yhdistyksen suosituimpia toimintamuotoja, minkä eloisa kuvasaalis ja paljonpuhuvat pöytäkirjamerkinnät todistavat. Retkiä tehtiin syksyllä, talvella ja keväällä, mutta helatorstaista muodostui kerhon perinteinen retkipäivä, ja sitä se oli monta vuosikymmentä, niin kauan kuin tämä pyhä sai olla torstaipäivänä.
Mutta palataanpa aikaan, jolloin herra Jäderholm antoi höyrylaivan kerhon käyttöön ja herra Lindenvall lahjoitti retkijuomaksi tynnyrillisen hyvää, vanhaa olutta. Sihteeri K.A. Aschan kertoo 25.5.1902 tehdystä retkestä:
"Toukokuun 25 päivä sarasti aurinkoisena ja selkeänä, mikä antoi toivoa vilkkaasta osallistumisesta. Eikä toivo ollut turha, koska klo 9 sunnuntai aamuna, jolloin lähdön oli määrä tapahtua, oli parikymmentä henkeä kokoontunut höyrylaiva Uranuksen laiturille Eteläsatamaan. Lyhyen neuvonpidon jälkeen päätettiin suunnata matka kohti itää ja luonnonkaunista Sipoon lahtea. --- Hyvällä vauhdilla matkasimme Hevossalmen läpi ja pitkin Villingin etelärantaa. Olimme juuri ohittaneet tuon saaren, kun kävi ilmi, että puuhakas "Lasse" Wiik oli kattanut upean aamiaisen salonkiin, jonka ääressä nautittiin ruokaryypyt hyvällä maulla: sanotaanhan, että meri-ilma kiihottaa ruokahalua, ja siltä tuntui, joten teimme kunniaa pöydän antimille. Kun istuimme pöydässä, sattui pieni välikohtaus. Uranus sai pohjatuntuman, mutta kipparimme oli varovaisesti pitänyt hiljaista vauhtia, eikä mitään vahinkoa tapahtunut, joten saatoimme jatkaa matkaa sen kummemmitta.
Haluamme merkitä herra Otto Johanssonin tekemän ehdotuksen siitä, että retken osanottajien kesken järjestettäisiin kilpailu, johon jokainen saisi osallistua kolmella retken aikana otetulla kuvalla, mitkä sitten luovutettaisiin syyskuussa pidettävässä syyskokouksessa. Läsnäolijat kannattivat innokkaasti ehdotusta, joka hyväksyttiinkin yksimielisesti, minkä jälkeen palkintotuomareiksi valittiin herrat O. Johansson, A. Rosenbröijer ja A. Aschan. --- Ahkerasti kuvia ottaen lähestyimme retken päätepistettä ja noin ½ 1 iltapäivällä saavuimme Kallbäckin laituriin, joka on Sipoonjoen suussa. Laituriintulo piti luonnollisesti ikuistaa, minkä herra Schohin teki kaikkien sääntöjen mukaisesti.
Varustettuina kaikella mitä valokuvaukseen kuuluu, lähdettiin nyt pienemmissä ryhmissä jalan kohti Söderkullan maatalousopistoa, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä rannasta. Ohimennen sanottuna kamerapuolen varustusta riitti, toisilla oli sekä statiivi- että käsikamera, ja levyjä oli yllin kyllin (arviolta noin 5-600). Valokuvauksellinen anti oli siis oletettavasti määrältään melkoinen, laadusta ei ole vielä tietoa, mutta toivomme sen olevan hyvä. Käveltyään parisen tuntia metsissä ja niityillä, ja tallennettuaan valokuvauslevyille niin kaunista kuin rumaakin, seurue palasi Kallbäckiin, missä taivasalle katettu notkuva päivällispöytä ilahdutti mieliä ja lupaili runsasta palkkaa kaiken vaivannäön jälkeen. Avulias Sipoon ukko, joka jo aikaisemmin oli ollut meille hyödyksi, näppäili aterian aikana kuvia pöytäkunnista. ----Paluumatkasta ei ole paljoakaan sanottavaa. --- Klo ½ 9 illalla astuimme taas maihin tyytyväisinä päiväämme."
Valon taidetta
"Vuoden taidekauden avasi tänään sekä kiinnostavalla että ansiokkaalla tavalla Fotografiamatörklubben i Helsingfors näyttelyllä Ateneumin näyttelytiloissa. Asiaankuluvat avajaiset eli "kiinnittäjäiset" kuten fotografikielellä voisi sanoa pidettiin eilen keskipäivän aikaan. Niitä oli juhlistamassa joukko kutsuvieraita: erilaisia valokuvaajia ja harrastelijoita kumpaakin sukupuolta. Aurinko, joka avajaisissamme on tavallisesti loistanut lähinnä poissaolollaan, oli eilen kuin ihmeen kautta läsnä antaen tilaisuudelle oikean sävyn ja tunnelman, niin kuin tämän valon taiteen yhteyteen sopii."
(Hufvudstadsbladet 1.9.1907)
Ylläoleva lainaus kuvaa tunnelmaa toisen yleisen valokuvausnäyttelyn avajaisissa Ateneumissa vuonna 1907. Maan ensimmäisen valokuvanäyttelyn Fotografiamatörklubben järjesti jo 3 joulukuuta 1892 vastavalmistuneen Wreden pasaasin liikehuoneistossa. Tilan puutteesta johtuen jouduttiin karsimaan yli 200 kuvaa, mutta senkin jälkeen näytteille asetettiin 375 kuvaa 24:ltä kerhon jäseneltä. Avajaispuheessaan puheenjohtaja, insinööri C.E. Holmberg korosti, että näyttelyn tarkoituksena "ei ollut pelkästään jäsenten kannustaminen, vaan myös tietojen levittäminen yleisön keskuudessa siitä, mitä voidaan pitää hyvinä valokuvina". Kolmen päivän aikana näyttelyssä kävi 700 helsinkiläistä.
Ensimmäisen sekä jäsenille että ulkopuolisille valokuvaajille avoin valokuvanäyttely pidettiin Ateneumissa vuonna 1903. Näyttelytoimikuntaan kuuluivat Daniel Nyblin, Otto Johansson ja Wladimir Schohin. Ensimmäisen palkinnon saajia olivat Thorvald Nyblin, Alfred Nybom, Wladimir Schohin, Axel Tammelander ja Carl Jahn ja toisen palkinnon saajia mm. Walter Jakobsson, Lars Wiik ja Ivan Timiriasev. Näyttelystä tuli yleisömenestys ja kävijöitä oli kaikkiaan 3000, mutta se herätti myös tyytymättömyyttä ammattivalokuvaajien keskuudessa, he eivät näet pitäneet siitä, että palkittujen joukossa oli niin monta harrastelijaa. Daniel Nyblin sai ottaa vastaan suurimman osan haukuista vaikka hän ei edes ollut juryn jäsen.
Kolme vuotta myöhemmin oltiin kuitenkin valmiita uuteen näyttelyyn. Osoittautui etteivät useimmat ammattikuvaajat kaikesta huolimatta olleet halukkaita tulemaan mukaan. "Ei sitä köyhä piruparka hyödy", eräs heistä vastasi. Daniel Nyblin syyttää heikosta osallistumisesta "myyräntyötä ja innokasta vastustamista niiden taholta, jotka ovat kirjoittaneet fotografian taantumisen lippuunsa". "Mutta", hän sanoo, "näyttely on pystytetty, ja se on hyvä!"
Hufvudstadsbladetissa nimimerkki "Amatör" kuvaa näyttelyä näin: "Silmäys ympäri salia ja näyttelytöitä riittää kertomaan, että valokuvaustaide on nopeassa kehitysvaiheessa. Diletanttimaisen vaatimaton ´kuvien ottaminen´ on kaukana takana päin näytteillepanijoiden keskuudessa. Taiteelliset pyrkimykset ovat yhä vahvemmin astuneet etualalle uusin keinoin, menetelmin ja näkökohdin. Valokuvaustaide pyrkii saavuttamaan taiteen luonteen ja arvokkuuden eikä enää tyydy siihen arvoon, joka annettiin menneen ajan ´portfoliokuvaajille´. Näyttelytöiden joukossa on koko joukko kuvia, jotka ovat hämmästyttävän lähellä sitä rajaa, joka on vedetty ja joka nyt ja todennäköisesti vastedeskin vedetään fotografian ja taiteen välille, kuvia joissa yhdistyy kaikki mahdollinen luonnon toistamisen selkeys ja häkellyttävän herkkä ote tunnelmasta ja eloisuutta antavasta taiteellisesta vaikutelmasta. Mukana on fotograafisia maisemakuvauksia ja muotokuvia, joita lähestulkoon voisi pitää jonkin erinomaisen impressionistisen taiteilijan käsinmaalattuina akvarelleina, pastelleina tai mustaliitupiirroksina - ja tämähän tulisikin aina olla kuvien taiteellisuuden mitta sekä yleisessä että sovitellussa mielessä."
Nimimerkki "Amatör" viittaa mm. Wladimir Schohinin, Walter Jakobssonin ja Fritz Englundin kuviin, jotka on toteutettu ns. jalopainomenetelmällä eli bromiöljy-, hiili- tai kumipainona. Mutta näyttelyssä oli esillä myös valokuvaustekninen sensaatio, ensimmäiset väridiapositiivit, joita Walter Jakobsson, Nicolai Leibowitsch ja Harald Rosenberg olivat ottaneet käyttäen Lumièren levyjä, jotka olivat tulleet markkinoille samana vuonna. "Uusinta kaikesta siitä kauniista, mitä näyttelyssä oli tarjolla."
Bromiöljy ja värit
"Pyrkiessään luonnon ja tunnelman vangitsemiseen, totuuden ja luonteen kuvaamiseen, monet uuden suuntauksen puolestapuhujat menevät liiallisuuksiin. Halu saada aikaan pehmeitä linjoja ja täyspainoisia valöörejä on johtanut terävyyden puutteeseen, ja tulosta on pakko sanoa suttuiseksi. Mutta ylimenokausina mennään aina ensin liian pitkälle, kunnes palataan takaisin ja se oikea keskitie löytyy."
(Daniel Nyblin, 1903)
1800-luvulla valokuvauksen tekninen kehittyminen oli valokuvaajien suurin kiinnostuksen kohde. Heitä viehätti "tyypillisesti fotograafinen", suunnaton terävyys ja detaljien selkeys, valokuvan ehdottoman oikea ja yksityiskohtaisen tarkka todellisuuden toistaminen. Kun myös sen ajan maalaustaiteen ihanteena oli mahdollisimman tarkka toteutus, monet taiteilijat muotokuvamaalareista aina siluettien leikkaajiin katsoivat jo menettäneensä pelin ja ryhtyivät ansaitsemaan elantonsa valokuvaajina. On vaikea arvioida missä määrin impressionismi oli reaktio valokuvan terävyyttä vastaan, mutta varmaa on, että taiteellisesti suuntautuneet valokuvaajat saivat siitä vaikutteita. Heidän mielestään kamera sellaisenaan sopi tekniseen ja tieteelliseen kuvaukseen, mutta siitä ei ollut taiteen ilmaisukeinoksi. Miten he voisivat irtautua kaavamaisen käsityöläismäisestä valokuvauksesta ja luoda kuviinsa taiteellista tunnetta ja tunnelmaa?
Tämä keino olivat ns. jalopainomenetelmät: bromiöljy-, hiili- ja kumipaino. Ne olivat kärsivällisyyttä vaativia ja aikaa vieviä mutta antoivat valokuvaajille taiteellisen vapauden. Yksinkertaisin ja suosituin menetelmä oli bromiöljypaino. Valotus tapahtui normaalisti suurentamalla herkälle bromihopeapaperille, joka sitten valkaistiin ja saatettiin kemikaaleilla väriä imeväksi. Väri siirrettiin siveltimellä tai telalla valoherkälle kerrokselle valotuksen jälkeen. Usein pigmenttikuva siirrettiin alkuperäiseltä paperilta vesiväri- tai kivipainopaperille. Koska kuvan valmistuksessa käytettiin kestäviä väriaineita eikä hopeaa, sen säilyvyys on erinomainen. Siveltimen ja värin avulla valokuvaajat saattoivat näin manipuloida kuvaa mielin määrin, poistaa turhan terävyyden ja tarpeettomat yksityiskohdat sekä saada aikaan maalauksellisia töitä, joilla oli kaikki hyväksytyn valokuvaustaiteen tunnusmerkit.
Fotografiamatörklubbenin vuosisadan vaihteessa järjestämiin valokuvauskursseihin, joita Daniel Nyblin johti, osallistui lahjakkaita nuorukaisia, jotka myöhemmin antoivat merkittävän panoksen suomalaiseen valokuvaustaiteeseen. Eräs heistä oli Alfred Nybom josta tuli myös tunnettu valokuva-alan liikemies. Hän jatkoi valokuvausopintojaan Saksassa, missä hänestä kehittyi mestarillinen korkeimman kansainvälisen tason muotokuvaaja. Hän oli berliiniläisen Kunst Atelier Wertheimin ja wieniläisen Photographische Kunstanstalt Lövynin palveluksessa, kunnes hän vuonna 1908 palasi Suomeen ja jatkoi tanskalaissyntyisen P.J. Bögelundin Helsingin Esplanadilla sijaitsevan valokuvausliikkeen toimintaa. Liike siirtyi sittemmin hänen pojalleen Harald Nybomille. Alfred Nybom toimi ajoittain tunnetun helsinkiläisen muotokuvastudion Atelier Apollon toimitusjohtajana. Hän perusti myös Finska Biograf Ab:n ja menestyvän Oy Polyfoto Ab:n, jonka toimitusjohtaja hän oli vielä 70-vuotiaana.
Gunnar Lönnqvist meni Suomen Valokuvatarpeiden Kauppa ent. Daniel Nyblinin palvelukseen ja työskenteli yrityksessä 32 vuotta, lopuksi sen toimitusjohtajana. Vuonna 1933 hän perusti Kodakin edustuksen Oy Valovarjo Ab:n, jota hän johti 75 ikävuoteensa saakka. Valokuvataiteen kannalta on valitettavaa, että sekä Alfred Nybomin että Gunnar Lönnqvistin liiketoiminta ei myöhemmin jättänyt kovinkaan paljon aikaa valokuvaustaiteen harrastamiselle. Mutta heidän nuoruudentyönsä antavat heille kiistattoman paikan suomalaisen valokuvauksen historiassa.
"Lisäksi hän harrastaa valokuvausta ja on jo useita vuosia toiminut Amatörfotografklubbenin puheenjohtajana." Näihin sanohin Hufvudstadsbladet päätti Walter Jakobssonin esittelyn kun tämä vuonna 1942 täytti 60 vuotta. Silloin hänellä oli takanaan pitkä ura taiteellisesti etevänä harrastajavalokuvaajana, mutta on ymmärrettävää, että nämä ansiot jäävät hänen kohdallaan muiden varjoon, olihan Jakobsson kolminkertainen maailmanmestari ja olympiakullan ja -hopean voittaja lajinaan taitoluistelu. Kerhon vuosisadan alun retkikuvissa näkyy usein iloinen nuorukainen ylioppilaslakki päässään ja levykamera kädessään. Nuori Polyteknisen Opiston opiskelija hallitsi valokuvaustekniikan viimeistä piirtoa myöten, ja hän saavutti jalomenetelmän avulla taiteellisesti arvokkaimmat tuloksensa.
Walter Jakobssonin kuvat ovat tummansävyisiä, niukassa valossa ja dramaattisessa valaistuksessa kuvattuja. Hänen kaupunkikuvansa on otettu sadesäällä. Niissä kiiltää märkä asfaltti ja sumu pehmentää ääriviivat. Jalomenetelmän avulla hän vahvisti edelleen kohteensa luonnetta ja tunnelma-arvoja oman taiteellisen kuvanäkemyksensä mukaisesti.
Toinen kiistaton mestari kerhon jäsenten joukossa oli Wladimir Schohin, kauppias ammatiltaan. Hän omisti venäläisen kauppatalon Helsingissä, Unioninkadun ja Pohjoisen Makasiinikadun kulmassa. Torikaupan päätyttyä talonpojat jättivät hevosen kaupan pihaan ja kävivät ostamassa kaikkea huopasaappaista votkaan ja mahorkkaan.
Vuonna 1900 hän esiintyi ensimmäisen kerran voittajan paikalla Fotografiamatörklubbenin vuosikilpailussa ja kolme vuotta myöhemmin hän sai ensimmäisen palkinnon Ateneumissa pidetyssä yleisessä valokuvanäyttelyssä, jolloin hänen kuviensa sanottiin olevan "kaikin tavoin ensiluokkaisia". Vuoden 1907 näyttelystä kirjoittaessaan Nyblinillä oli vaikeuksia keksiä riittävästi superlatiiveja: "Hänen kokoelmansa koostuu mitä ihastuttavimmista pikkutauluista, osa valmistettu kumipaino-, osa hiilipainomenetelmällä. Mitkä linjat, mitkä sävyt! Kaikki on täydellistä, harmonista, ehyttä. Herra Schohinin ensimmäinen palkinto ei itse asiassa ole riittävä, siihen pitäisi lisätä iso plussa!"
Tässä näyttelyssä kerho toi esille ensimmäiset väridiapositiivit, jotka oli kuvattu Lumièren levyillä. Vilkkaista tilannekuvistaan, herkistä muotokuvistaan ja tunnelmallisista maisemistaan huolimatta Wladimir Schohin saavutti kansainvälistä mainetta nimenomaan värikuvillaan. Teknisesti alkeellisilla levyillään hän loi hienostuneita asetelmakuvia, joista kuvastuu ilmiömäisen taitava valon käsittely ja varma muodon ja materiaalin taju. Schohinin kuoleman jälkeen vuonna 1934 Amatörfotografklubben lunasti noin 100 hänen väridiapositiiveistaan, joita sittemmin on näytetty Yhdysvalloissa suuressa pohjoismaista valokuvausta esittelevässä näyttelyssä "The Frozen Image".
Reportaasikamera statiivin varassa
"Ehkäpä joskus huomataan, että hän, vierasmaalainen, on onnistunut kuviinsa tallentamaan paljon siitä Helsingistä, joka muuten vaipuisi unholaan ja häviäisi, että hänen kameransa on tuottanut arvokkaita kuvia pääkaupunkimme nopean kehityksen valaisemiseksi."
Muiden jäsenten harrastaessa taiteellisia jalopainomenetelmiä, Fotografiamatörklubbenin piiristä löytyi myös ryhmä jäseniä, jotka tajusivat vääristelemättömän dokumenttikuvan arvon. Heistä maineikkain on epäilemättä Ivan Timiriasev, kenraalikuvernöörin adjutantti, jonka muistokirjoituksessa Hufvudstadsbladetissa vuonna 1927 ylläoleva on lainattu.
Ivan Timiriasevin suosikkiaihe oli Helsinki - sen kadut, puistot ja satamat kulkijoineen, leikkivine lapsineen, työläisineen, markkinayleisöineen ja koristeellisine purjealuksineen. Häntä kiinnosti ennen kaikkea ihminen, jota hän kuvailee aidosti, elävästi ja tunteella, kuten osallistuvan reportaasikuvan kuuluu.
Hän tuli vuonna 1890 Helsinkiin 30-vuotiaana ratsuväen upseerina kenraalikuvernöörin, kreivi Heydenin adjutantiksi. Kenraalikuvernöörit vaihtuivat, Timiriasev sen sijaan jäi. Hänestä tuli ajan mittaan tunnettu helsinkiläishahmo, varsinkin kun hän usein näkyi ulkona, Kaivohuoneen varieteen uskollisena ihailijana ja Catanin kantapöytäasiakkaana. Valokuvaus oli hänen suuri intohimonsa, harrastus, jossa hän saavutti mestarilliset taidot. Hän kävi ahkerasti kerhon kokouksissa, joissa keskustelu näinä levottomina aikoina saattoi muuttua kiihkeäksi kiistaksi. Mutta "Timiri" pysyi ehdottoman puolueettomana ja suostui puhumaan vain kuvausteknisistä kysymyksistä.
Silloin tällöin hän myi kuvan Veckans Krönika -lehdelle, pääasiassa siksi, että hän näkisi kuvansa ja nimensä lehdessä. Mutta kun hän vuoden 1917 jälkeen valitsi Suomen uudeksi kotimaakseen, hän saattoi täydentää valtioneläkettään toimimalla täyspäiväisenä lehtikuvaajana.
Veckans Krönika -lehden ensimmäinen valokuvaaja Harald Rosenberg oli saanut paikan rikoskuvaajana. Hänkin oli hankkinut valokuvauskoulutuksensa Fotografiamatörklubbenin kursseilla. Hän oli jo nuorena kiinnostunut kuvauksesta, ja kun hän 17-vuotiaana vuonna 1900 teki pyöräretken Suomen "vyötärön" poikki Oulusta Suomussalmelle, hän oli jo taitava harrastelija, joka alkeellisista kuvausvarusteistaan huolimatta sai aikaan erinomaisia reportaasikuvia. Koska hän koulukäyntinsä jälkeen sai pääasiallisen toimeentulonsa lehtikuvaajana, on aiheellista antaa hänelle paikkansa Suomen valokuvauksen historiassa sen ensimmäisenä lehtikuvaajana. "Weckans Krönikan ja Helsingin Kaiun erityinen valokuvaaja", luki hänen käyntikortissaan.
Vuonna 1909 hän siirtyi Helsingin Rikospoliisin palvelukseen sen ensimmäisenä rikoskuvaajana, mikä ei suinkaan estänyt häntä toimittamasta uutiskuvia lehdistölle. Päin vastoin. Tilannehan oli ihanteellinen uutiskuvaajan kannalta: aina ensimmäisenä paikalla kun jotain tapahtui.
Elettiin dramaattisia aikoja, tsaarinvallan viimeistä vuosikymmentä, jota sävyttivät lakot, mielenosoitukset ja attentaatit. Seurasi itsenäisyys ja sisällissota. Ja sen jälkeen saapui vallaton 20-luku kieltolakeineen ja viinan salakuljetuksineen. Kaiken tämän Harald Rosenbergin kamera vangitsi.
1910-luvun loppupuoliskolla vielä eräs Fotografiamatörklubbenin jäsenistä nousi pinnalle taitavana dokumentti- ja lehtikuvaajana. Hän oli Nicolai Leibowitsch, "mies, jolla on vahvat peukalot ja taiteellista silmää, huumorintajua ja kulinaristin maku", kuten Veckans Krönika häntä kuvaili vuonna 1919 hänen täyttäessään 50 vuotta. Hän oli ammatiltaan hieroja ennen kuin siirtyi lehtikuvaajan alalle. Siinä vahvojen peukaloiden selitys. Lehti kertoi lisäksi, että hänen vakiovarusteisiinsa kuuluivat tasaisesti napsahteleva kamera ja aimo annos energiaa. Hän oli "kaikkialla läsnä, kaikenlaisten kiperien tilanteiden tasalla ja aina valmis jättämään kodin rauhan, sanalla sanottuna, erinomainen työntekijä".
Vuonna 1921 kerho otti käyttöön nykyisen nimensä Amatörfotografklubben i Helsingfors, lyhyesti AFK.
Romantiikka ja Rosenlund
"Vanhat kuvankauniit aiheet on karsittu - uusi kauneus on tullut tilalle. Kameran silmä suunnataan kohti arkisia esineitä uudesta kulmasta - ja nuo arkiset esineet muuttuvat yhtäkkiä ekspressiivisiksi, runollisiksi, jopa mystisiksi."
Bauhaus-koulukunnan uusasiallinen kuvakäsitys, johon Raoul af Hällström viittaa äskeisessä lainauksessa, ei saanut jalansijaa Amatörfotografklubbenissa. Sitä edusti 30-luvun Suomessa etupäässä Abiss-ryhmä, jonka jäsenet Heinrich Iffland ja Björn Soldan olivat aktiivisia myös AFK:ssa, vaikkakaan eivät suuremmin vaikuttaneet muiden jäsenten kuvakäsitykseen.
Piktorialismin juuret ulottuivat syvälle, toisaalta vielä aktiivisten vanhojen mestareiden, kuten Wladimir Schohinin, Walter Jakobssonin ja Fritz Englundin vaikutuksesta, toisaalta siksi että uusienkin jäsenten joukossa oli sellaisia, jotka olivat omaksuneet romanttisen kuvakäsityksen. Vaikkakin Valokuvaus-lehden kirjoittaja vuonna 1927 kehuu jalomenetelmiä sanoen että "ne aina voittavat bromihopeasuurennokset, riippumatta siitä mitä pehmennystekniikkaa jälkimmäisissä käytetään", maalaukselliset bromiöljymenetelmän kuvat joutuivat tekemään tilaa yksinkertaisemmille suurennoksille. Mutta näkemys kuvasta säilyi: estetiikkaa ja romantiikkaa, pehmeitä linjoja ja kauniita sävyjä.
Johtaviin uusiin romantikoihin luettiin Georg Tschernochvostoff. Hänen valokuvausharrastuksensa ei tuntenut kielirajoja ja hän toimi aktiivisesti sekä Amatörfotografklubbenissa että suomenkielisessä Kameraseurassa. 40-luvulla hän jopa oli molempien varapuheenjohtaja. Hän oli myös ensimmäisiä suomalaisia, jotka kutsuttiin Lontoon Royal Photographic Societyn jäseneksi.
Tscherno oli harvinaisen monipuolinen taiteellinen lahjakkuus. Maalaustaiteesta hän siirtyi valokuvaukseen, missä hänen tekniset ja taiteelliset kykynsä yhdistyivät. Lisäksi hän oli melkoinen kielinero. Pimiössään, joka sijaitsi huoneiston alkovissa Helsingin Mechelininkadulla, Tscherno tutki ja kokeili fototekniikkaa yhdessä AFK:n jäsenten Henrich Ifflandin, Ilmari Waseniuksen ja Fred Runebergin kanssa. Hän kertoi auliisti kokemuksestaan kerhon kokouksissa ja hän on opastanut mm. tunnetun valokuvaajan Constantin Grünbergin valokuvauksen tielle. Perfektionalistina Tscherno käytti pääkameranaan Rolleicordia, joka täytti hänen optista laatua ja suurikokoisia negatiiveja koskevat vaatimuksensa. Kinofilmikameraansa hän käytti etupäässä värikuvaukseen, kun Kodakin ja Agfan kinofilmikokoinen diapositiivifilmi tuli markkinoille 1938. Saman vuoden syksyllä AFK järjesti ensimmäisen värikuvakilpailunsa johen Tscherno osallistui ja vei sekä rasterilevyjen että monikerrosfimien ensimmäisen palkinnon.
Tarvittiin uusi, 50-luvun nuorten mitään kunnioittamaton sukupolvi syrjäyttämään "rosenlundilaiset" - kuten heitä haukuttiin Tukholmassa sijaitsevan tunnetun vanhainkodin mukaan - ja heidän "vanhentunut, valheellinen ja yliromanttinen kuvatyylinsä". Mutta nyt suunta on taas muuttunut ja 80-luku kunnioittaa jälleen klassisia esteettisiä arvoja, herkkää aiheen kuvausta ja täydellistä sävyasteikkoa. Vanhat rosenlundilaiset ovat jälleen huudossa.
Fotografiikka ja fotogrammit
"Subjektiivinen valokuvaus on kokeilevaa, se koettaa laajentaa valokuvauskäsitettä, löytää uusia valokuvauksellisia ilmaisukeinoja. Tällaisia ovat esimerkiksi fotogrammit, projisoidussa valossa ilman kameraa suoraan valokuvauspaperille esineiden ja valon avulla aikaansaadut, usein abstraktit kuvat, sekä fotomontaasi, erilaisista kuvista irtileikattujen osien liimaaminen yhteen uudeksi kokonaisuudeksi."
(Jaakko Ylinen, Teekkari, 1956)
Ei siis mitään uutta valokuvauksen auringon alla. Sodanjälkeisellä sukupolvella, joka 50-luvulla protestoi romanttista kuvaustyyliä vastaan, oli juurensa 20-luvun Bauhaus-koulussa, missä unkarilainen László Moholy-Nagy toimi vuosina 1923-28. Siellä kehitettiin edelleen niitä kamerattoman kuvan kokeiluja, fotogrammeja, solarisaatiota ja muita graafisia kuvatekniikoita, joita amerikkalaiset Coburn ja Man Ray olivat tehneet, ensimainittu Englannissa ja toinen Ranskassa.
Mutta siitä Amatörfotografklubbenin nuoret radikaalit eivät olleet kovinkaan tietoisia. Heidän raamattunsa oli Otto Steinertin Subjektive Fotografie sekä aikakauslehdet Foto ja Nordisk Tidskrift för Fotografi, jotka kuvastivat Ruotsin nuorten reaktiota rosenlundilaisia vastaan.
Aiheita haettiin kernaasti ruman ja luontaantyöntävän joukosta: takapihoja, risaisia ikkunoita, hilseileviä seinäpintoja. Mutta nyt kuvaa ei luonut aihe, vaan ideaan pohjautuva toteutus. Aihe alennettiin luovan työn keinoksi, kuvasta tuli itsetarkoitus. Keskustelun aallot kävivät luonnollisesti korkeina. Mitä kovempaa ja ymmärtämättömämpää arvostelu oli, sitä tyytyväisempiä olivat valokuvaajat, jotka saivat kimmokkeita yhä hätkähdyttävämpiin kuviin. Hengenheimolaisia löytyi Turusta, Åbo fotoklubbista ja joistakin suomenkielisistä valokuvaseuroista, joissa ns. fotografiikan harrastus säilyi huomattavasti kauemmin kuin AFK:ssa. Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttelyssä nähtiin jopa kolmiulotteisia puisia valokuvakonstruktioita.
Subjektiivisen kuvaajan tunnusmerkeiksi muodostuivat graafisesti kovat mustavalkoiset kuvat ilman harmaasävyjä, kuvat, jotka "olisi yhtä hyvin saatu aikaan tussilla ja siveltimellä". Monet epäilivät ettei Viking Nyströmillä ja Lars von Haartmanilla ollut kameraa lainkaan, kun he osallistuivat kilpailuihin suurennuskoneella tehdyillä fotogrammeillaan.
Rajatapaus oli Per Olov Jansson, joka yhdisti perimmiltään romanttisen kuvanäkemyksensä mainoskuvaajan täydelliseen tekniikkaan ja kokeilunhaluun. Hän nautti perinteisestä maisemasta, kuvattuna kaikilla harmaasävyillä ja pieteettisellä tekniikalla, mutta myös abstraktion tai tunnelman luomisesta perspektiivin, sävyjen ja rajauksen manipuloinnin avulla.
Fredrik Hackman rakenteli mielikuvituksellisia asetelmia ja tabletop-sommitelmia olohuoneessaan, kun taas Robin Hackman sumeilematta käytti perheen kylpyhuonetta kaksoisvalotusten tekoon. Mikään ei ollut kiellettyä, kaikkea piti kokeilla. Kuvat eivät ehkä aina ole kestäneet ajan hammasta, mutta niistä löytyi yhteinen piirre, joka toi raikkaan tuulahduksen: tietoisen naiivia hulluutta - huumorintajua ja ironiaa. Mitään vastaavaa ei ollut muissa valokuvakerhoissa, joiden jäsenet suhtautuivat vakavammin itseensä ja valokuvataiteeseensa.
Mutta samanaikaisesti AFK:ssa oli valokuvaajien ryhmä, mm. Caj Bremer, K.G. Roos ja Kristian Runeberg, jotka taistelivat vilpittömän reportaasikuvan puolesta. Heidän aikasa tulikin 60-luvulla, päivä- ja aikakauslehdissä.
Kultaa ja kunniaa
Valokuvatuomari Kelevi Pekkonen:
- Olisi hauska tietää mihin valokuvaaja oikeastaan on pyrkinyt tällä kuvalla.Ääni yleisön joukosta:
- Luultavasti kilpailun voittoon!
Niin kauan kuin on ollut valokuvakerhoja on ollut myös valokuvakilpailuja. Kerhon jäsenet voi karkeasti jakaa kolmeen ryhmään: Asiantuntijat eli ne, joilla katsotaan olevan kykyä arvioida muiden kuvia, kilpailijat eli ne, jotka uskaltavat antaa kuvansa arvosteltavaksi ja yleisön nähtäväksi, sekä katselijat eli ne, joiden tehtävä on osoittaa suosiota voittajille.
Niin kauan kuin on ollut valokuvakilpailuja on myös keskusteltu kilpailusäännöistä. Jotta kaikki saisivat mahdollisuuden voittaa, osanottajat on jaettu luokkiin. Ja kiinnostuksen kasvattamiseksi on pidetty erilaisia kilpailuja eri jäsenryhmiä varten: Aihekilpailuja, haastajakilpailuja, retkikilpailuja, kuukausikilpailuja, kilpailuja muiden valokuvakerhojen kanssa - aloittelijakilpailuja, amatöörikilpailuja, mestarikilpailuja, naisten kilpailuja, eri ikäryhmien kilpailuja. Mustavalkokilpailuja, värikilpailuja...
Niin kauan kun on ollut valokuvakilpailuja on lisäksi keskusteltu niiden arvostelusta. Sääntöjä on tulkittu, amatööriyden soveltamista pohdittu, pisteitä laskettu matemaattisin kaavoin. Juryn koostumusta ja tuomareiden lukumäärää on vaihdeltu, heidän kykyjään on epäilty, arvostelukriteerejä on muotoiltu...
On kuunneltu ammattikuvaajia, taiteilijoita, taidearvostelijoita, yleisöäänestyksiä... Ja aina tulos on sama: Ei ole olemassa oikeudenmukaisuutta! Miksi sitten tämä kilpailuvimma, jonka kaltaista ei ole muissa taidelajeissa?
Koska kilpaileminen on jännittävää, rakentava kritiikki opettaa, kuvien näyttäminen muille innostaa. Kilpailut ovat valokuvaharrastuksen lisämauste. Tästä syystä kilpailtiin 1890-luvulla, ja tästä syystä kilpaillaan 100 vuotta myöhemmin. Kilpailujen kautta monet kuuluisat kuvat ovat päässeet yleiseen tietouteen ja niittäneet kultaa ja kunniaa sekä kansallisesti että kansainvälisesti.
Kerhon ensimmäinen kansainvälinen menestys saatettiin kirjata jo 1892, kun Pariisissa pidettiin ensimmäiset kansainväliset valokuvauskilpailut, jotka kokosivat 150 harrastajaa eri puolilta maailmaa. Kovassa kilpailussa Harry Hintze sai viidennen palkinnon ja pronssimitalin. Siitä lähtien kerhon jäsenet ovat saavuttaneet monta menestystä sekä kansainvälisissä näyttelyissä että varsinkin Suomen Kameraseurojen Liiton vuosikilpailuissa, joissa kerholla liiton perustamisesta saakka on ollut näkyvä asema.
Varsinkin 60-luku ja suurin osa 70-luvusta oli vilkkaan ja näkyvän toiminnan aikaa. Vuonna 1964 vietettiin 75- vuotisjuhlia järjestämällä valokuvahistorian näyttely Galeri Hörhammerilla ja sen yhteydessä myös liiton vuosinäyttely, jossa AFK oli suhteellisesti paras kun 34 jätetystä kuvasta hyväksyttiin 16. Helsingin suomenkielisen kerhon Kameraseuran kanssa tehtiin tiivistä yhteistyötä, joka 80-vuotisjuhlien yhteydessä johti ainutlaatuiseen Kameralehden ruotsinkieliseen erikoisnumeroon.
Jäsenet järjestivät myös omia kuvanäyttelyjä. Yhteisiä kuvaprojekteja olivat "Harrastelija katsoo Stockmannia" ja "Uusi Pasila", joka sisältyi Helsingin Säästöpankin juhlanäyttelyyn. AFK järjesti lisäksi pari valokuvahistorian näyttelyä käyttäen kuva-arkistonsa kuvia: Harald Rosenbergin valokuvien ja ajankuvien esittely ja vuosisadan vaihteen kuvasarja Suomen valokuvataiteen museossa.
Kurssitoiminnasta ja uudesta jäsenten käyttöön tarkoitetusta valokuvauslaboratoriosta huolimatta kuvallinen toiminta taantui valokuvaustaiteen kannalta valitettavalla tavalla. 60-luvun mestarit kyllästyivät kilpailemaan keskenään ja uusia kuvia nähtiin vain harvoin. Ammattikuvaajat, joiden mukanaolo oli vuosikymmenten varrella merkinnyt hedelmällistä vuorovaikutusta ammattilaisten ja amatöörien kesken, vähenivät. Amatörfotografklubben oli taas puhtaasti seurustelukerho, jonka jäsenet kuultuaan ja nähtyään värikuvakertomuksen matkasta johonkin eksoottiseen matkailukohteeseen kokoontuivat olutlasien äärelle kantakapakkaansa.
Vain värikuvakilpailut houkuttelivat suurempaa osanottajajoukkoa ja mustavalkokuvauksen kiinnostuksen puutteesta voidaan ehkä syyttää värifilmiä. Oli niin helppoa ottaa väridioja. Se ei vaatinut muuta käsityötä kuin kehystämistä. Jäsenet kuuntelivat mielellään opettavia esitelmiä ja seurasivat kameraesittelyjä, mutta halusivat valokuvata vain omiin tarpeisiinsa ja väreissä. Retkien osanotto oli vilkasta, jotkut jäsenet jopa ottivat kuvia, väridioja tietysti. Mutta me-henki ja tunnelma olivat korkealla.
Hieno vedos
"Laboratorion käyttö kasvaa. Uusi pohjustuslaitteisto on paikallaan ja joka viikko uudet kerholaiset ovat suorittaneet pohjustuskurssit ja haluavat soveltaa uutta osaamistaan käytännössä."
(AFK:n kiertokirje 2/88)
Amatörfotografklubben i Helsingfors r.f. siirtyy nyt toiseen vuosisataansa uusin voimin. Jäsenluku on kasvamassa ja toiminta on vilkasta. Kerho järjestää peruskursseja, pohjustuskursseja, prikkauskursseja sekä laajan mustavalkoisen käsityön kurssin Stig Gustafssonin asiantuntevalla johdolla.
Ja tulokset ovat jo näkyvissä. Mustavalkoinen kuva on jälleen päässyt kunniaansa, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tuotettuna, arkistokelpoisena kuvana hopeapitoisella kuitupaperilla, hienorakeisena ja terävänä kaikkine sävyineen. Usein siistiin passepartoutiin laitettuna.
Kokouksissa esitelmöivät tunnetut valokuvaajat kuten Ulla-Maija Parikka, Matti Saanio, Pentti Sammallahti, Kristoffer Albrecht, Kristian Runeberg, Vidar Lindqvist. Kuukausikokoukset eivät riitä. Kauden aikana kokoontuvat kuukausittain myös mustavalkopiiri ja väripiiri pohtimaan omia erityiskysymyksiään. Tulevaisuus näyttää valoisalta.
Bert Carpelan
